On jännää, miten nämä tunteet aina näin heittelee. Välillä on ihan älyttömän kivaa lasten kanssa kotona. Näinä päivinä sitä on vaan niin onnellinen, kun voi olla täällä, missä tuntee itsensä tärkeimmäksi. Tänäänkin iltapalalla katsoin poikia vuoronperään ja totesin mielessäni, että ei mulla voi olla mitään tärkeämpää paikkaa, kuin täällä noiden pienten lähellä. Olen erittäin onnellinen, että voin olla kotona vielä jonkun aikaa. Siitä saan kiittää kyllä miestäkin.
Välillä taas pää hajoilee kotona niin paljon, ettei ole tottakaan. Tuntuu vähän väliä, ettei kestä ja että on vaan pakko päästä pois. Sitä suunnittelee mielessään, miten olisi ihanaa laittaa lapset hoitoon ja tehdä jotain Oikeaa Työtä. Saisi olla 8 tuntia päivässä ihan rauhassa, keskittyen vain työhön!
Olenkin miettinyt, että onko nuo "pään leviämiset" kuitenkin ihan sellaisia, mitä tulisi vastaan jokaisessa työssä, mitä tekisi. Ja voiko noita onnentunteita kokea missään työssä niin vahvoina, kuin mitä ne on nyt täällä kotona, lasten kanssa ollessa? Minä olen ehtinyt olla niin kamalan vähän aikaa työelämässä, että en ole kokenut vielä sellaista tunnetta, että tuntee oikeasti olevansa oikeassa paikassa, tärkeä ja hyödyllinen. En minä kyllä edes yhtään tiedä, mikä voisi olla se työ, jota voisin kuvitella tekeväni vaikka muutaman vuoden. Tällä hetkellä mä olen erittäin onnellinen kotiäiti. Kuinka moni voi sanoa olevansa erittäin onnellinen työssäkävijä? No joo, kyllähän sitä tiedetään, ettei kaikilla se kotiin jääminen pitkäksi aikaa ole millään tavalla mahdollista. Minulle onneksi on. Kohta tulee kolme vuotta täyteen kotonaoloa. Apua. :D
Ehkä tuo kevätaurinko jotenkin vaikuttaa näihin ajatuksiin ja tunteisiin. Onhan se näillä ilmoilla huomattavasti kivempaa raahautua esim. lasten kanssa pihalle, kuin joskus talvella pimeässä, tuulessa ja tuiverruksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti